Kuningaskotkat PPLY:n kevätrallissa

PPLY:n 32. Kevätralli kisattiin tänä vuonna 27.-28.5.2017, ja meitä lähti tällä kertaa ralliin kahden edellisen vuoden joukkueista miksattu versio eli Kalle Hiekkanen, Eino Hiekkanen, Jukka Österberg ja Ville Suorsa. Odotukset vuorokauden mittaiseen ralliin olivat 150 lajin rajan ylittäminen, mutta mitään suuria odotuksia meillä ei ollut, koska muut joukkueet ovat totutusti kovia ja meillä ei ollut käytännössä lainkaan aikaa pohjustaa lajeja. Koko rallistrategiamme oli aika kepoinen, joten nyt oli mentävä spontaanisti ja luottaen joukkueen paikallistuntemukseen.

Rallin aloituspaikaksi arvoimme pitkän jahkailun jälkeen Siikajoen Alhonmäen, vaikka sateen uhka voisi vesittää kokonaan rallin alkuun suunnitellun petostaijin. Saavuimme pelipaikoille kymmentä vaille 11 hakemaan aloituslajia, koska sunnuntain sääennusteen (vesisadetta noin 9-11 alkaen) mukaan ralli kannattaisi aloittaa lauantaina mahdollisimman aikaisin. Kiertelimme Alhonmäen aluetta hetken aikaa parempaa lajia hakien, mutta sitä ei oikein tahtonut löytyä. Edes pieni tilhiparvi ei tähän riittänyt, kun kangaskiurun komppaaminenkaan ei tuonut tulosta. Lopulta löysimme itsemme soramonttujen viereiselle ajoharjotteluradalle, jossa hakkuulla päivysti isolepinkäinen. Arvelimme, jotta isolanttua emme varmaan muualta enää löytäisi, joten sillä olisi ehkä aloitettava. Komppasimme aluetta hetken aikaa, mutta tilhiparven lentäessä ylitsemme, aloitimme rallimme klo. 11:26. Ajoharjoitteluradan alueelta löytyi aloituslajien lisäksi varsin tavanomaista lajistoa, koska vain Villen näkemää sinirintaa emme saaneet rallilajiksi. Palasimme takaisin Alhonmäen alueelle, hiekkamonttujen itälaidalle, jossa kipusimme sorakasan päälle staijaamaan. Pian huomasimme itäpuolella melko lähellä kuusen latvuksessa istuvan ja kiikittävän nuolihaukkaparin, ja monttujen toisella laidalla saalisteli sinisuohaukka. Kalle alkoi määrittää kaukana monttujen koillispuolella survovaa kurppaa, mutta saikin kaukoputkeensa roikkosiipisen ison petolinnun. Melko isokokoisesta ja tummasta sekä leveähkösiipisestä petolinnusta tuli heti joku kotkalaji mieleen, ja roikkosiipisenä se muistutti hyvin paljon kiljukotkaa. Lintu eteni noin luoteeseen melko matalalla kadoten välillä puiden latvusten taakse, mutta pääsimme seuraamaan sen matkaa noin 1-2 km etäisyydeltä kuitenkin sen verran pitkään, jotta uskalsimme määrittää sen kiljukotkalajiksi. Pian laskeuduimme alas, ja kävimme tarkastamassa hiekkamonttujen vesialueet, josta löytyi taveja ja mm. merihanhipoikue. Poispäin ajellessamme pysähdyimme vielä monttualueen puolivälissä kangaskiurun toivossa – ja onneksemme kirkkaasti ääntelevä lullula lensi kohta ylitsemme ja laskeutui viereisen hakkuun takalaidalle.

Kalle ja Eino tarkistamassa Alhonmäen hiekkakuoppien lampareita

Alhonmäeltä oikaisimme Klingsporintien kautta Niitynmaantielle ja kohti Karinkantaa. Alkumatkasta yritimme aiempien vuosien tietopaikasta pohjansirkkua, mutta löysimme matkalla, Niitynmaantien eteläpuoleisesta kuivasta männiköstä vain vajaa parikymmentä merihanhea. Eipä olekaan ennen nähty tuollaista parvea rehellisessä männikössä! Varessäikäntiellä kuuntelimme kuusitiaisen sekä muita tiaisia ja uunilintuja. Varessäikän tyven niityillä ja hiekkasärkillä täydensimme lajistoa tavanomaisilla vesilinnuilla ja kahlaajilla sekä mm. ruskosuohaukalla. Vesitihkussa ja ennustettua kovemmassa tuulessa tähystimme myös merelle, josta löytyi mm. kyhmyjoutsenia sekä eri tavoin heiluvia ja paikallisia kuikkia ja kaakkureita sekä merimetsoja. Myös räyskäpari saalisteli Rautakallion suunnalla. Pian jatkoimme matkaa kohti Karinkantaa, jossa pysähtelimme ajoittain etsimään mm. keräkurmitsaa sekä muita uusia lajeja. Jukka huomasi pian pellolla juosseen naaras fasaanin, joka kuitenkin katosi läheiseen metsään. Fasaani saattaa joskus olla tiukassa, joten jouduimme Kallen ja Einon kanssa komppaamaan sen esiin metsästä. Viereisellä pellolla istui uuttukyyhkypariskunta sähkölangoilla. Karinkannan kylällä kierähdimme Ouluntien kautta Niittytielle ja yritimme palokärkeä tietopaikoilta – jota ei kuitenkaan vielä löytynyt. Niittytien varrella ei tällä kertaa ollut keräkurmitsoja, mutta sentään yksinäinen kapustarinta kipitti mulloksen reunassa. Kapulakin on ollut joissakin ralleissa tosi tiukassa. Myös rallimme toinen sinisuohaukka saalisteli pelloilla. Tien varrelta ei löytynyt yhtään taskua, vaikka täällä niitä yleensä oli runsaasti. Liekkö kylmä ja tuulinen sää ajanut kaikki linnut piiloon. Peltosirkkujakaan ei löytynyt, mutta eipä niitä ollut täällä tänä vuonna muutenkaan enää kuulunut. Jukka hoksasi kohta palokärjen lennossa kohti aiemmin tarkistamaamme paikkaa, ja pelloilta löytyi paikallinen selkälokki. Niittytien pohjoisosissa automme vasen puolisko onnistui näkemän viereisen maatilan pihaan laskeutuneen kottaraisen, mutta oikealla puolella istuvat eivät sitä nähneet. Pakkohan sitä oli pysähtyä etsimään, koska aiempina vuosina laji on jäänyt meillä saamatta – vaikka nyt olikin pohjustettu luonnonkolopesintä Lumijoella. Onneksemme kottarainen nousi kuitenkin pian lentoon ja onnistuimme saamaan sen lajiksi listoillemme.

Jatkoimme matkaa Säärenperän suuntaan aika ajoin pysähdellen uusien lajien (mm. sirittäjä, pikkutikka) toivossa, mutta uudet lajit rajoittuivat kuitenkin huomattavasti tavallisempaan lajistoon. Säärenperän rannassa oli aamulla ollut paljon kahlaajia ja mm. lampiviklo, mutta nyt ranta näytti kyllä melko tyhjältä. Joitain tavallisempia puutteita sentään saimme kuitattua ja paremmasta lajistosta rannassa oli mustaviklo, heinätavipariskunta sekä merikihuja. Ruokokerttunen lauloi itsensä allekirjoittaneelle vuodariksi. Lumijoen Varjakkaa kohti mennessä putkeilimme tarkkaan Kivikasan pellot, soidintavan mustapyrstökuirin jäädessä ainoaksi uudeksi lajiksi. Edes sitä kivikasan perinteistä kivitaskua ei löytynyt. Karinpääntien varressa etsimme taas tällä välillä useasti havaittua pikkutikkaa, mutta uusissa lajeissa jäimme tietopaikoilta huudelleeseen kanahaukkaan, joka toki sekin oli meille arvokas laji. Varjakassa etsimme mm. edelleen tikkoja sekä muita lajeja, mutta niitä tuntui löytyvän melko nihkeästi. Sentään merellä lentänyt alli pääsi listallemme uutena lajina.

Ensimmäinen visiitti Säärenperän rantaan ei tuottanut toivottuja lajeja

Varjakasta suuntamme oli kohti Liminganlahtea, Tyrnävää sekä Oulua. Säikkälänperän kautta Sannanlahdelle oikaistessamme näimme ensimmäisen suopöllön saalistelemassa pellolla. Loputakin myös siitä pensastaskusta saatiin laji. Sannanlahdelta löysimme mm. harmaasorsaparin, lisää heinätaveja, ainakin kolme paria lapasotkia sekä uivelon. Lamunkarilla oli muutama kymmenen valkoposkihanhea, Pitkällänokalla merikihupari ja siellä istuskeli myös pari merikotkaa. Liminganlahdella saalisteli varmaan reilusti toistatuhatta pääskyä, joista haarapääsky oli selkeä valtalaji. Sääksikin löytyi saalistelemasta jossain kaukana Virkkulan ja Temmesjoen välissä. Taas saimme muutaman hyvän lajin listoille, jotka ovat joissain ralleissa teettäneet runsaasti työtä. Sannanlahdelta jatkoimme Karin peltojen kautta kohti Lettoa, jossa havaitsimme tuulihaukan sekä tietopaikoilla lyhyesti koiras arosuohaukan. Vajaa viikko sitten havaittuja metsähanhia ei sen sijaan enää näkynyt. Puhkiavanperän lintutornin jälkeen pysähdyimme kuuntelemaan pyytä, ja saimmekin lajin melko helposti listoillemme. Samassa kuvasimme muutaman ruudun myös tien vierellä ruokailleesta metsäkauriista. Seuraava etappimme oli Virkkulan lintutorni, jossa uusina lajeina kirjattiin mm. jänkäsirriäinen, vesipääsky, silkkiuikku ja nokikana. Lisäksi näimme mm. kaksi sääkseä, joista toinen lienee sama kuin aiemmin Sannanlahdelta nähty. Tässä vaiheessa sää oli tyyntynyt ennusteiden mukaiseksi, mutta lämpötila pysyi edelleen selvästi alle kymmenessä asteessa vaikka olimme jo hyvän matkaa iltapäivän puolella. Kylmyys teki olosta epämukavaa ja hidasti ajatuksia, vaikka kartanlukijankin olisi oltava iskussa ja tilanteen tasalla koko ajan.

Limingan ohitimme nopeasti, koska turkinkyyhkylle löytyy nykyisin helpompikin paikka Kempeleessä. Kasitielle tullessamme näimme taas suopöllön, uudeksi lajiksi pulun sekä todennäköisiä mustavaakkuja, josta emme kuitenkaan vielä lajia ottaneet. Limingan jälkeen suuntasimme Parraksen kautta kohti Tyrnävää, ajoittain pysähdellen mm. pikkukuovin, keräkurmitsojen sekä peltosirkkujen toivossa. Partaantien alkupäässä kiikaroimme tyhjää mullosta, mutta onneksi Eino osasi putkitella pellon takareunasta kaksi keräkurmitsaa. Jatkoimme hetikohta matkaa, koska vihulaisjoukkue (Kuria rallissa) saapui paikalle, ja emmehän halunneet osoittaa heille hyvää huutolajia. Jatkoimme matkaamme Jokisillan kautta Niitynmaantielle ja varmistimme matkalla voimajohtopylväissä pesivistä mustavariksista lajin listallemme. Niitynmaantiellä Ville kuuli etäisen pikkukuovin, mutta lajiksi emme sitä vielä saaneet, joten oli jatkettava matkaa eteenpäin, lähemmäs Heikkiläntietä. Seuraavalla pysähdyksellä saimme pikkukuovistakin jo lajin ja löysimme sähköpylväiden nokassa saalista kärkkyvän koiras ampuhaukan. Heikkiläntien alkupäässä perinteisillä paikoilla onnisti myös peltosirkun kanssa.

Tässä vaiheessa rallia oli kulunut vasta viisi tuntia, ja kirjurimme ilmoitti, että olimme ylittäneet jo sadan lajin rajan. Olimme siis tiukassa noin viidensadan lajin vauhdissa! Tai sitten loppurallistamme tulisi ennätys tylsä, joskin puutelistalla oli vielä melkoinen joukko ns. helppoja lajeja…

Seuraava etappimme oli ajaa Murron ja Zeppelinin kautta hoitamaan turkinpulua Kempeleestä, josta löysimmekin sen helposti. Seuraavaksi valitsimme reitin Teppolan kautta kohti Vihiluotoa. Teppolan alueella saimme uutena lajina hernekertun, mutta sen parempia kerttuja ei täällä nyt ollut. Fasaanin ja mustapyrstökuireja sekä uuttukyyhkyjä kuitenkin näimme lisää. Vihiluodossakin töräytteli fasaani. Kempeleenlahdelta emme tässä kohtaa löytäneet parempia vesiäisiä tukkasotkien ja telkkien joukosta, mutta Vihiluodon rannasta löysimme uutena ristisorsia ja rantasipin sekä ylitsemme lentäneen varpushaukan. Myös täällä oli heinätavipariskunta. Rantakurvia emme myöskään havainneet, vaikka se oli tältä paikalta ihan vasta ilmoitettukin. Pikkutiiran revitys ei vielä tuottanut sekään vielä tulosta. Kävimme kurkkaamassa Kempeleenlahdelle myös Rantamänniköntien päästä, koska täällä oli ollut useana vuonna mustapääkertun reviiri, ja pääsimme selvästi lähemmäs Selkäkarin saaren rantoja. Rannoilta ei kuitenkaan löytynyt uusia kahlaajia, mutta Kalle revitti lahden toiselta puolelta mustakurkku-uikkuparin ja muutaman parin lapasotkia. Lahdella kelluvien vesiäisten etsintää ”haittasi” vedenpinnassa vellonut useamman tuhannen pääskyn massa, jossa valtalajeina olivat törmäpääsky ja haarapääsky. Empä muista moista pääskymassaa koskaan ennen nähneeni!

Kempeleenlahden linnustoa seulomassa

Kempeleenlahdelta jatkoimme koluamaan muita Oulun paikkoja – ensimmäisenä Oritkarin suuntaan. Oritkarissa huomasimme kuitenkin kauhuksemme, että paikalle oli järkätty joku mopomiitti lauantai-illan kunniaksi. Paikalla oli kymmeniä päristeleviä ja keulivia mopoilijoita, joten lintujen kuunteleminen hankaloitui oleellisesti. Laguunissa oli harmaasorsapariskunta ja liro, eikä lumenkaatopaikan alueeltakaan löytynyt mitään parempaa lajia – pikkutylli ja kurvi loistivat poissaolollaan. Niin ikään Nuottasaaren tikli- ja nokkavarpuspaikat tuottivat vesiperän. Suuntasimme siis Hietasaareen kerttusjahtiin. Eri teitä kuuntelemalla Hietasaaresta ei kuitenkaan löytynyt pohjustettuja lehto- ja mustapääkerttuja, eikä jousiammuntaradan parkkipaikan vierusmetsän komppaus tuonut sirittäjää, mutta punkkeja sentään! Tässä vaiheessa sää oli melko tyyni, mutta hyvin kolea vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien raosta. Jätimme pian Oulun taaksemme ja suuntasimme suoraan moottoritien kautta kohti etelää. Pysähdyimme matkalla Tupoksen ABC:lle vajaan puolen tunnin mittaiselle ruoka- ja kahvitauolle, jonka aikana kello hiipi jo yli iltakymmenen, joten oli aika suunnata yölaulajia etsimään.

Heti ensimmäisessä kohteessamme Limingan Virkkulassa tärppäsi, kun autosta ulos astuessamme kuulimme ihan vieressä huittailleen luhtahuitin. Virkkulassa ei kuulunutkaan muuta uutta, joskin tornissa hihkuttu riekko olisi ollut meille todella hyvä laji. Virkkulasta matkamme eteni kohti Lumijoen Lettoa, josta oli vasta ilmoitettu Tiiraan jänkäkurppa. Lähes saman tien autosta ulostauduttuamme kuulimme toisen luhtahuitin Pitkänokan suunnasta, ja kohta myös jänkäkurppa aloitti juoksunsa taivaalla. Vaikean Oulun kierroksen jälkeen lymnari kohotti hyvin mielialaa, koska laji on jäänyt meillä saamatta viime vuosien kevätralleissa. Myös teeri pulisi pellolla uudeksi lajiksi. Sää oli nyt seljennyt ja tyyntynyt entisestään, ja lämpötilaa lukuun ottamatta oli oikeastaan loistava yökuuntelusää. Kylmyyskin oli selätetty ruokailun ja kahvittelun sekä vaatteiden lisäyksen myötä – vaikka missään nimessä lämmintä ei ollut vieläkään. Letolta ajoimme muutamien pysähdysten (mm. suopöllö) kautta Sannanhaminaa, jossa lyhyen kuuntelun aikana kuulimme toisen jänkäkurpan. Tämä lintu soidinsi hyvin lähellä tornin viereisellä niityllä ja oli siten hienosti kuultavissa. Sannanlahdelta suuntasimme kohti Säikkälänperää, mutta pysähdyimme heti tornin jälkeisen pellon kohdalla, jossa kuulimme aktiivisesti ääntelevän luhtakanan Sannanlahden länsireunalta pellon takaa. Edelleen suuremmille teille suunnistaessamme huomasimme pellolla kiertelevän ketun. Joukkueemme oli vielä vailla nimeä, ja vitsailinkin, että voisimmeko olla nyt ”Kettutyttöjä”, kun edellisenä vuonna olimme olleet ”Susijengi” rallissa havaitsemamme suden myötä. Ehdotus ei kuitenkaan saanut liiaksi kannatusta, joten jätimme nimen miettimisen vielä myöhemmäksi.

Lumijoella oli hienot valot auringonlaskun aikaan

Varjakantieltä ajoimme pitkään kohti Siikajokea ja Raahea aina välillä pysähdellen mm. peltopyyn tai yölaulajien toivossa, mutta ainoa uusi laji oli Turpeenperän kohdilla Niitynmaantiellä laulanut kulorastas. Poikkeuksellisen kylmä toukokuu oli verottanut rankalla kädellä mm. kerttuja sekä muita yölaulajia, joita rallissa normaalisti olisi tälläkin pätkällä ollut saatavissa. Raahen kaupungin alueelle päästyämme suuntasimme ensin Yrjänään ja kävimme hoitamassa viirupöllön perinteiseltä paikalta, jossa se onneksemme pesi tänäkin vuonna, vaikka emme olleet nyt ehtineet käydä pohjustamassa sitä. Yrjänän jälkeen suuntasimme metsäteille Hummastin suuntaan perinteisille metsopaikoille, mutta tällä kertaa siellä ei näkynytkään yhtä teertä kummempaa.

Aamu alkoi olla jo pitkällä ja aurinko alkoi pikkuhiljaa nousta, joten kiirehdimme kohti Raahen perinteisiä yölaulajapaikkoja. Varvin teollisuusalueelta löysimme viime vuotiselta paikalta aktiivisesti laulavan satakielen, ja toisaalla Varvin rannassa onnisti lehtokertun muodossa. Seuraavassa kohteessa Maivaperällä näimme toisen rallijoukkueen (Vain varmat uupuu) juuri poistuvan paikalta. Maivaperällä saimme auringonnousua ihastellessamme uusiksi lajeiksi mm. karikukon, kanadanhanhen, pilkkasiiven sekä tienvarsilehdossa laulaneen mustapääkertun (perinteinen paikka tämäkin). Maivaperän jälkeen kävimme yrittämässä tuloksetta punasotkaa Aittalahdelta, ja suuntasimme takaisin Lapaluotoon. Lapaluodossa komppasimme pikkutylliä, mutta jouduimme tyytymään tavallisempiin tylleihin. Onneksemme alueen toinen kohdelaji eli riskilä hoitui helposti kolmen yksilön voimin kaukaa sataman länsipuolen karikoilta. Havainto-olosuhteet olivat niin hyvät, että edes 3,5 km etäisyys ei haitannut yhtään lintujen määritystä. Ehkäpä osansa asiassa oli myös sillä, että Eino pystyi revittämään lajeja uudella Swaron putkella ja telejatkeella selvästi meitä muita kauempaa. Lapaluodosta lähtiessämme teimme jälleen stopin Aittalahdella toivoen, että punasotka olisi ilmaantunut jostain näkyviin. Eipä ollut.

Auringonnousun aikaa Maivaperällä

Aamun valjetessa suuntasimme Järvelänjärven pohjoispuolitse pienemmille teille kohti Kuljunlahtea. Matkalla havaitsimme runsasta pikkukäpylintuvaellusta etelään, muuttavan suopöllön, harvennetussa kuusikossa laulavan peukaloisen sekä jälleen kuusitiaisen. Kuljunlahden penkkatien eteläpäässä staijasimme merelle mm. muutamia muuttavia Gavioita ja pieniä vesilintuparvia, joista meille uutena löysimme paikalliseksi tipahtaneen mustalinnun. Viereissessä saaressa oli paikallinen valkoposkihanhipari, karikukkoja ja pohjoisempana näkyi jälleen kanadanhanhia. Saman tien rannasta edestämme kuului läpitunkevan kirkas ja suora ”ziiit” -ääni. Sain ihan vierestämme lentäneen linnun saman tien kiikareihin ja huusin ”Kuningaslakastaja!”, kun tuo komea turkoosinsininen lintu pysähtyi noin 100 metrin etäisyydelle penkkatien rantakiville istumaan. Tuuletimme ja fiilistelimme lintua hetken aikaa ja otimme siitä pakolliset dokumentit, jonka jälkeen se nousi siivilleen ja katosi Kuljunlahden puolelle. Nyt oli hieno! Sponde ja rallipinna myös. Hyvillä mielin jatkoimme matkaa Siniluodonperän kautta etelään kohti Tammalahtea, jossa skarppasimme matkalla kuusikoista punatulkun ja puukiipijän. Yritimme myös kuulostella pikkukäpylintuparvista jotain muita lajeja, mutta tuloksetta. Haapajoenniemen alueella kuulimme loputakin sirittäjän, mutta pohjustettu pikkutikka pysyi piilossa ja käenpiikakin tarttui vain yhden korviin.

Rallin ehdoton tähtilaji oli sponde kuningaskalastaja

Tässä vaiheessa olimme menossa kohti Raahen eteläosaa, ja mietimme, että kävisimme Kultalanlahdella kääntymässä, emmekä menisi ollenkaan Pyhäjoen puolelle. Perinteinen Pyhäjoen eteläosan niemien aamustaiji jäisi nyt väliin, mutta toisaalta olihan meillä jo listalla useita staijista normaalisti saatavia lajeja. Tässä vaiheessa lajimäärämme huiteli jo 150 lajin maagisen rajan tienoilla, ja meillä oli silti vielä saatavilla useampia lajeja, jos kaikki menisi hyvin. Tunnelma alkoi pikkuhiljaa kohota, eikä aamuväsymystäkään pahemmin huomannut. Kultalanperällä teimme piston rantaan kohdassa, jossa tiesimme pikkutiirojen pesivän. Laji hoituikin helposti, koska paikalla oli vajaa kymmenen pikkutiiraa, joista osa oli jo hautomassa hiekkasärkillä. Muita uusia lajeja rannasta ja mereltä ei löytynyt, mutta rantaan menevän tien varrella havaittiin pyypariskunta. Suunnatessamme takaisin Kasitielle tarkistimme pelloilla olevat hanhet, joista kaksi osoittautui vanhoiksi tundrahanhiksi, jotka olivat lyöttäytyneet merihanhipariskunnan völjyyn. Komea uusi laji taas! Pellon itäpäässä lauloi lehtokerttu ja niitä ruokaili myös kaksi muuta yksilöä pellonvieruspajukoissa, joista säikäytimme liikkeelle myös nuoren hirven, joka juoksi tien yli. Palokärkikin huuteli jälleen jossain taustalla. Kultalanperältä suunnistimme vielä hieman etelämmäksi Hurnasperälle, joka on perinteisesti ollut hyvää seutua pikkulepinkäiselle ja pensaskertulle. Ajoimme Lehtikarintietä suoraan hyvän niityn laitaan kuulostelemaan ja kiikaroimaan. Niityn takaa nousi lentoon ääntelevä metsäviklo, ja samalla hetkellä Eino skarppasi taivaalta kohti lentäneen isokokoisen pikkulinnun, joka paljastui koiras pikkulepinkäiseksi. Lepinkäinen lensi suoraan meidän ylitsemme, jäi hetkeksi laulamaan viereisen koivun latvaan ja jatkoi kohta matkaansa. Tuuletimme taas hillitysti kahta uutta lajia ja äimistelimme onneamme lepinkäisen osalta. Palasimme kohti Kasitietä lähteäksemme takaisin kohti pohjoista, mutta teimme tien varrella vielä yhden pysähdyksen, jonka aikana kuulimme sen pensaskertunkin. Mahtavaa! Tässä vaiheessa olimme jo rikkoneet oman aiemman ralliennätyksemme (vuonna 2015 157 lajia: Hiekkanen, Suorsa, Herva, Siira) ja aikaa oli jäljellä vielä useampi tunti.

Seuraavaksi paikaksi valitsimme Raahen kaatopaikan, jossa on joissain ralleissa havaittu tiklejä, ja josta voisi löytää myös pikkutyllin. Sitä ennen meidän olisi kuitenkin käytävä vielä viimeisen kerran Aittalahdella punasotkan toivossa. Aittalahden penkkatiellä Jukka huomasi kohta esiin uineen koiras punasotkan, joka ottikin saman tien siivet alleen ja lensi lahden itäosasta matalalla suoraan meidän ylitsemme lahden länsipuolelle. Eipä kyseistä lajia olekaan koskaan ennen nähty kymmenestä metristä! Saman tien jatkoimme kaatopaikalle, jossa komppasimme puutteita ja hukkasimme vain aikaa. Palokärjen kuulimme jälleen ja näimme varpushaukan, mutta mitään uutta emme sieltä löytäneet. Tässä kohtaa ajattelimme vielä, että yrittäisimme tikliä Raahen Tekun alueelta, jossa niitä lienee pesinyt viime vuosina. Samalla seudullahan olisi hyvät mahdollisuudet myös meiltä vielä puuttuvaan käenpiikaan. Suuntasimme Tekun pihaan, jossa saman tien pysähdyttyämme kuulimme laulavia tiklejä, joita oli ilmeisesti useampia. Muutamat seuraavat pysähdykset tehtiin käenpiian toivossa, mutta ne eivät tuoneet juuri hautovaa kanadanhanhea ja parittelevia mukuruja kummempaa.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Pattijokisuuta, jossa meillä oli toiveissa löytää vielä useampia puuttuvia kahlaajia, joista ensimmäisenä mielessä olivat tundrakurmitsa ja punakuiri. Rantaan päästyämme aloimme jokainen katsella kaukoputkilla rantaa eri suuntiin, koska huomasimme alueella olevan todella paljon lintuja. Hetken päästä Eino naurahtaa vieressä ”Jalohaikara!” ”Tä! Ei voi olla totta!” Mutta kyllähän se oli, siellä se suuri valkea kahlaili arvokkaasti sataman itäpuolella niityn reunassa! Heti kohta tästä toivuttuamme huomasimme kauempana idässä suosirri- ja tylliparvessa nukkumassa yhden likimain samankokoisen punertavarintaisen kahlaajan. Ehkäpä rallihuuma sai mielikuvituksen liikkeelle, koska lajista haaveiltiin jotain selvästi kovempaakin – ralliin se olisi joka tapauksessa uusi laji meille. Linnut olivat kuitenkin sen verran etäällä, että meidän oli lähdettävä komppaamaan niittyä ja päästävä lähemmäs lintuja. Harmittelimme, että emmehän kerinneet edes rantaa katsoa vielä kunnolla läpi. Mutta tämä oli hoidettava nyt ensin alta pois ja saatava linnulle joku järkevä määritys. Lintuja lähestyessämme niityltä nousi vähän väliä lentoon jänkäsirriäisiä ja suokukkoja. Riittävän lähelle päästyämme saatoimme todeta, että lintu olisikin todennäköisesti kuovisirri, ja naulasimme määrityksen kohta linnun virkistyessä. Nyt rannat oli katsottava tarkasti läpi, koska sitä emme vielä olleet ehtineet kunnolla tehdä. Rannoilla oli paljon kahlaajia, joitain ristisorsia ja hautovia pikkutiiroja. Kohta joku huusi juhlapukuisesta isosirristä, joka otettiin nopeasti pinnaksi yhdestä putkesta. Samalla kuuntelimme vieressä kiertelevää pikkulintua, joka hoksattiin nopeasti lapinsirkuksi. Uusien lajien tuloa äimistellessämme lähdimme Kallen kanssa kävelemään jo takaisin autoa kohti, kun takaamme huudettiin ”Lapinkirvinen!”. Tätä katsoessamme myös meidän edestä pomppasi toinen lapinkirvinen. Lyhyen ajan sisään olimme siis saaneet jälleen viisi uutta lajia! Tässä vaiheessa kirjurimme ynnäsi lajilistaamme ja totesi meidän lajimäärämme olevan 162 lajia! Olimme siis jo sellaisilla lukemilla, jossa emme rehellisesti sanottuna koskaan uskoneet olevamme! Nyt sivuttiin samalla jo edellisen vuoden voittajien tulosta. On tämä kyllä melekosta!

Pattijokisuun jallu

Listoillamme oli vielä muutamia saatavissa olevia lajeja, joista osa oli ns. varmoja, ja ralliaikaa oli jäljellä kolmisen tuntia. Laskimme, että kävisimme tekemässä lyhyen staijisession Siikajoen Tauvossa Kaasan kalasatamassa, josta matkalta yrittäisimme vielä tiettyjä puutteita. Matkalla Kaasalle pysähtelimme vähän väliä Tauvontien varrella, koska näillä seuduilla on usein ollut töyhtötiaisia. Tötiä emme vielä tavoittaneet, mutta yli muuttaneiden pikkukäpylintujen joukosta löytyi myös muutamia isokäpylintuja, joka oli meille uusi laji. Satamaa lähestyessämme pysähdyimme perinteisille paikoille haavikkoon kuuntelemaan käenpiikaa, eikä mennyt aikaakaan kun kuulimme linnun huutelun. Hienoa! Samaan paikkaan kuului myös rallimme toinen laulava peukaloinen. Satamassa järjestäydyimme saman tien staijiin. Merellä meni vähänlaisesti molempia lajeja Gavioita, jonkun verran tiiroja, mutta hyvin vähän vesilintuja tai mitään muuta. Pari vaaleaa ja tumma merikihu havaittiin, ja Eino skarppasi kaksi etelää kohti lentänyttä ruokkia, josta emme kuitenkaan onnistuneet saamaan lajia. Harmi! Sataman pohjoispuolelta löysimme kuitenkin uutena härkälintupariskunnan, ja kohta joku huusi pohjoista kohti muuttavasta kevyen oloisesta kihusta. Tarkastelimme tuota vaaleaa ja pitkäjouhista kihua hetken aikaa, josta osan aikaa se matkasi samassa kuvassa tiiran kanssa, todetaksemme, että sehän on tunturikihu. Uskomatonta! Nyt oli kuitenkin jo aika jatkaa matkaa, koska rallin loppu alkaa häämöttää ja etelästä nouseva vesisade lähestyy myös kovaa vauhtia. Pysähtelimme vielä muutamia kertoja Tauvontien varrella töyhtötiaisen toivossa, ja käännyimme kohti lintuasemaa, jossa kuulimme hetikohta töyhtötiaisen kirkkaan lurituksen. Tuuletusten paikka!

Tauvon jälkeen meillä oli tehokasta peliaikaa vielä puolisentoista tuntia, lajimäärän ollessa jo päätähuimaavat 166 lajia. Pikkutylli oli enää ainoa puute peruslajilistoilla, mutta sen laskimme varmaksi pesimäpaikoilta Lumijokiselta hiekkamontulta. Peruslajilistojakaan emme olleet koskaan vielä saaneet täyteen kevätrallissa (yhteensä 120 lajia). Tiettyjä muita tuolta hiekkamontulta saatavia lajeja voisivat olla esim. hiiri- ja mehiläishaukka, mutta sateiseksi muuttunut sää ei kyllä puhunut petolintujen puolesta. Teimme siis lopulta ratkaisun, että suuntaamme Siikajoen Säärenperän rantaan, jossa meillä olisi kuitenkin mahdollisuus useampaan vielä puuttuvaan kahlaajalajiin sekä moneen kertaan yritettyyn pikkutikkaan. Molempiin paikkoihin emme millään enää ehtisi. Kuskimme antoi ralliautollemme kyytiä sen verran hyvin, että lopulta meillä jäi 35 minuuttia aikaa putkeilla Säärenperän rantoja. Valitettavasti sää oli muuttunut kaatosateeksi. Tilanne oli kuitenkin semmoinen, että meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suunnata urheasti rantaan läpimäräksi kastumisen ja optiikan kastelemisenkin uhalla. Epäuskoisia naurunparahduksia kuultiin kuitenkin saman tien, kun pikkutylli lensi äännellen edestämme. Kaikki peruslajit nähty – mahtavaa! Rannoilla oli nyt pudotuskelissä selvästi enemmän kahlaajia kuin aiemmalla käynnillämme, ja koitimme niiden joukosta seuloa jotain uutta lajia. Mustaviklo lennähti äännellen eteemme ja rallimme toinen metsäviklo äänteli taustalla. Kohta Kalle skarppasi suosirrien joukosta pikkusirrin, joita löytyi lopulta kolme yksilöä. Mahtavaa! Eikä aikaakaan kun Eino huusi tundrakurmitsaa – ja niin uskomatonta kuin se olikin, niin länsipuolen niityllä kahlaili peruspukuinen skvatti. ”Eihän tämä ole enää tottakaan!” 169 lajia eli kolmen päässä ralliennätyksestä! Vielä oli vartti aika jäljellä, ja yritys oli hyvä, vaikka kaikki olivat jo aivan likomärkiä. Silti mieli oli korkeammalla kuin koskaan. Pari muutakin joukkuetta kävi rannassa kääntymässä, mutta lähtivät melko pian kuivattelemaan optiikkaansa. Lopulta meidänkin aika oli lopussa, ja pakkasimme läpimärät tavaramme autoon ja kuorimme märän vaatekerran pois päältä.

Rallimme päättyi Säärenperän rantaan, jossa saimme vielä kolme uutta lajia

Matkalla Limingan Virkkulaan rallin purkutilaisuuteen äimistelimme ja fiilistelimme vielä huikeaa suoritusta sekä hienoja hetkiä ja lajeja. Voitosta emme osanneet edelleenkään haaveilla, mutta palkintopallisijoitusta sen sijaan pidimme melko varmana. ”Kovia niiden poikienkin täytyy olla, jos meidät voittavat.” Jukka oli aiemmin ilmoittanut, että joutuu lähtemään muiden sovittujen menojen vuoksi ajamaan kotiin ennen purkua, mutta saikin onneksi järjestettyä itsensä mukaan purkutilaisuuteen. ”Tätä ei voi nyt jättää välistä!”

Purkuun ajellessamme oli lopulta päätettävä joukkueen nimikin. Koska se ”Kettutytöt” ei saanut edelleenkään kannatusta, pähkäilimme havaituista Tiedotuslajeista koostuneen sekasikiön ”Kuningaskotkat”. Sehän sopi hyvin urheilulliseen teemaankin edellisen vuoden Susijengin jälkeen.

Rallin purku pääsi käyntiin jännittävissä tunnelmissa. Peruslajien sekä määrittämättä jääneiden sp-lajien jälkeen me olimme yhden lajin johdossa rallin alussa havaitsemamme kiljukotkalajin turvin. Meidän lisäksi vain yhdellä toisella joukkueella oli kasassa kaikki peruslajit molemmilta listoilta. Purku eteni kaksi ensimmäistä kierrosta joukkueiden huutaessa yleisimpiä huutolajeja, ja meidän huutaessa lähes kaikkien kohdalla ”On!”. Lopulta vasta 17. lajin kohdalla jouduimme tunnustamaan, että emme olleet havainneet sitä punakuiria armottomasta yrittämisestä huolimatta. Tässä vaiheessa muut joukkueet olivat huutaneet ”eitä” jo useamman lajin kohdalla ja olimme vetäisseet hienoisen kaulan muihin joukkueisiin. Aiemmat vuodet ovat kuitenkin osoittaneet purun luonteen ja kovimpien joukkueiden kyvyt, joten vielä ei ollut mitään syytä iloita, vaikka hyvältä tuntuikin jo tässä vaiheessa. Seuraavien huutokierrosten edetessä kirimme pikkuhiljaa etumatkaa laji / kierros tahtia, ja kohta olimme jo seitsemän lajia muita edellä. Huudettuja lajeja oli jo sen verran, että ihmeitä pitäisi tapahtua, jos vielä tippuisimme kärkipaikalta! Lopulta huusimme lajeja enää kahdestaan Jatkon jatkot -joukkueen kanssa, joka oli kirinyt jo toiseksi ohi Kuria rallissa -joukkueen. Eroa oli silti liian paljon. Lopulta huusimme viimeisen lajin, koko lajilistan ulkopuolelta eli rallille uutena lajina, kuningaskalastajan. Tämän jälkeen Jatkon jatkot huusi vielä pikkusirkun, ja me lopetimme seuraavalla kierroksella. Jännitys alkoi kohoamaan, koska aiemminkin purussa oli nähty melkoisia loppukirejä. Mutta ei silti tällä kertaa! Myös Jatkon jatkot lopettivat. Me olimme voittaneet kevätrallin! Ja vieläpä selvästi seitsemän lajin erolla seuraavaan. Tuloksemme oli myös rallihistorian kolmanneksi kovin tulos! Uskomatonta, mutta uskottava se on, vaikka emme ikinä koskaan olleet tosissamme ajatelleet voittavamme tätä PPLY:n rallisaagan kuningasrallia!

Väsynyt, mutta onnellinen joukkueemme: Eino Hiekkanen, Ville Suorsa, Kalle Hiekkanen, Jukka Österberg

 

Kevätrallin tulokset ja purkutaulukko löytyvät PPLY:n kotisivuilta.