Tammikuun lopulla kävin päiväretkellä Torniossa kuvaamassa paikalla jo pidempään ollutta nuorta grönlanninlokkia, ja iltapäivällä takasinpäin pienen mutkan kautta ajellessa kiipesin Keski-Penikalle maisemia kuvaamaan. Koskaan aikaisemmin en ollut Penikoilla vieraillut, vaikka monta kertaa se oli ollut mielessä – jo vuosia sitten vaarajaksoa Perämeren ulkosaaristosta katsellessa.
Ajelin Keminmaalta Kivalontietä pitkin Keski-Penikan pohjoispuolelle, jonne oli aurattu hyvä parkkipaikka autoille. Parkkipaikalta piti kävellä muutama sata metriä tietä pitkin takaisinpäin, josta lähti etelän suuntaan noin 1,6 km pitkä merkitty Keski-Penikan näkötornin reitti. Reitti oli ajettu moottorikelkalla, joten sitä oli hyvä kävellä talvisaappailla. Ajoittainen reitiltä poistuminen tuotti kuitenkin haasteita, yli polven yltäneen lumihangen vuoksi. Reitin alkuosa oli melko tavanomaista metsää, mutta huippua kohti maisema avautui enemmän. Huipulla on hyvä autiotupa, näkötorni sekä WC. Kolmetasoisessa tornissa ei päässyt kiipeämään kuin toiselle tasanteelle (sinnekin vaivalloisesti), mutta sieltäkin avautuivat todella komeat maisemat kaikkialle ympäristöön, ja etenkin viereiselle Martimoaavan ja Lumiaavan suoalueelle.
Kylmä vinkka lopetti pian maisemien kuvaamisen ja pakotti alas tornista. Onneksi kämpässä oli tulet ja lämmin tunnelma, jossa oli hyvä raapustaa nimimerkkinsä vieraskirjaan ja hoitaa eväiden syöminen. Kotiinpäin ajellessa kiersin vielä Sompujärven ja kautta, jossa sain komeita auringonlaskun jälkeisiä kuvia Martimoaavan suoalueen reunalla.
Tänne täytyy palata vielä uudelleenkin…
