Juhannusviikolla tein työreissun Keski-Suomeen, jossa minulla oli mahdollisuus käväistä nopeasti Pyhä-Häkin kansallispuistossa Saarijärvellä. Pyhä-Häkkiä on monessa paikassa hehkutettu metsiltään yhtenä hienoimmista kansallispuistoistamme – ja tottavie se oli komeaa metsää. Viikkokausia surkeissa talousmetsissä ja risukoissa tarponeelle kansallispuisto tarjosi paljon katseltavaa ja ihmeteltävää. Ja sitä olisi ollut pidemmäksikin aikaa. Varsinkin lahopuiden, lahojen maapuiden ja hienojen kelojen määrä oli mykistävä. Eihän nykymetsätalouden siivoamissa metsissä ole enää lainkaan lahopuuta tai keloja…
Täytyy kyllä sanoa, että edellisen viikon autossa istumisen aikana kuunneltu mainio, kirjallisuuden Finlandia -palkinnollakin arvostettu “Metsä meidän jälkeemme“ teos oli hyvää sparrausta viikon maastoihin Keski-Suomessa.
Kansallispuiston tunnuslintu eli palokärki oli vastaanottamassa minua heti reitin alkumetreillä. Tämän pikaisen reissun aikana kerkesin kiertää vain 3,2 km mittaisen Mastomäen polun, mutta jo sen aikana sai hyvän käsityksen kansallispuiston alueesta. Toisella kertaa ja paremmalla ajalla voisi kyllä kiertää myös pidemmän Kotajärven polun.
Kansallispuistossa patikoinnin lisäksi otin alueelta myös ilmakuvaa, jossa oli mukavaa huomata iäkästä erirakenteista luonnonmetsää vailla merkittävää ihmisen vaikutusta. Luonnontilainen Metsä ei ole todellakaan läpitunkematonta risukkoa, jollaiseksi kaupunkilainen “metsän” yleensä mieltää. Luonnontilaisessa Metsässä on helppo kulkea ja hengittää. Läpitunkemattomat ja ylitiheät “metsät” ovat ihmisen aikaansaannosta, joissa ei pysty retkeilemään, eikä sieltä löydy eläimille elintilaa ja pesäpaikkoja.
Nykyihminen taitaa vain olla niin vieraantunut Oikeasta Metsästä – menkää retkeilemään ja hyödyntäkää meidän mahtavia kansallispuistoja sekä muita luonnonsuojelualueita!
